Valokuvat rakentavat yhteisesti jaettuja käsityksiä maasta ja kansasta. Tämä Riitta Raatikaisen väitöstutkimukseen ”Lännen ja rajan välissä” (2025) perustuva teos keskittyy valokuviin, jotka käsittelevät Suomen itää – tai pikemminkin Itää, joka on enemmän kuin ilmansuunta.

Valokuva ei ole viaton eikä passiivinen, vaan aktiivinen kulttuurinen toimija. Historialliset kuvastot kertovat kameran edessä olleista ihmisistä ja paikoista, mutta vähintään yhtä paljon niistä, jotka ovat kuvia tuottaneet, käyttäneet ja näyttäneet.

Kuvien kautta avautuu näkymiä siihen, miten itä on koettu, millaisena se on haluttu esittää, ja miten valokuvien välittämä todellisuuskuva on eri aikoina palvellut erilaisia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia tavoitteita.

1800-luvulta lähtien valokuva on toiminut todisteena idän ihmisistä, luonnosta ja luonnonvaroista, uhkista ja mahdollisuuksista, syrjäisyydestä ja kehityksestä – kaikista niistä piirteistä, joiden liittäminen itään on ollut kulloinkin tarkoituksenmukaista.
Tarkoituksenmukaisuus on osa valokuvan politiikkaa. Sitä on myös Itä.