Talo oli entinen mahtitalo. Nyt pimeä ja autio. Sen jykevän hahmon saattoi erottaa tielle. Vain yhdessä ikkunassa näkyi pieni valo. Riina oli nähnyt sen aiemminkin ja nyt hän näki sen taas.

Kaikki tapahtui nopeasti. Ehtikö edes Lada, hänen koiransa, sitä tajuta. Tuli pimeys.

Riina tiesi heti, mistä oli kysymys nähdessään itsensä makaamassa teho-osaston sängyssä ja tutut kollegat siinä ympärillään. Vaistomaisesti hän tuli tarkistaneeksi itseensä kytkettyjen laitteiden lukemat. Se oli hänen kuorensa, joka siinä hädin tuskin hengitti. Mutta miksi huoneessa liikehti myös sairaanhoitaja kuin suoraan 50-luvulta hilkka päässään, katsoi häntä tutkivasti ja hymyili sitten. Ja taas tuli pimeys.

Oli perjantai, viides päivä marraskuuta AD 1841. Nainen ei tiennyt, kuka hän oli, missä hän oli tai miksi hän makasi vuoteessa? - ”Olet Uutelassa”, sanoi tumma miesääni.

Tästä alkaa kilpajuoksu kahden ajan välissä. Kummassa ajassa ovat ne ihmiset, joiden kanssa hän haluaa elää... tai voiko tässä tapauksessa sanoa - ”elää”. Eihän tämän pitäisi olla mahdollista! Selvää kuitenkin on, että joku ei halunnut hänen jäävän eloon.