Vanhaa Suomen Turkua -teoksen tarinat kertovat laajaan arkistotietoon pohjaten elämästä 1600-luvun Turussa. Tekstit ovat kulttuurihistoriallisia jutelmia, jotka kuvaavat elävästi turkulaista seuraelämää, kristillistä penkkijärjestystä ja aatelisjunkkareiden tappeluita. Turun luonne yliopistokaupunkina tulee näkyviin kertomuksissa akateemisesta elämästä, ja kertomuksissa merkittävistä aikalaisista piirtyy rehevä kuva taikauskon kyllästämästä noitavainojen vuosisadasta.
Turun Hovioikeus ja Turun Akatemia toivat kaupunkiin piispoja, kirkkoherroja, professoreita ja asessoreita sekä runsaasti muuta väkeä perheineen emämaasta Ruotsista. Kolmikymmenvuotisen sodan tuloksena Ruotsista tuli suurvalta, ja kasvavassa Turussa eli Euroopan eri kolkista tulleita käsityöläisiä ja palvelijoita, köyhiä opiskelijoita sekä maankiertäjiä, merisotilaita ja katunaisia. Ihmiset elivät uuden ja vanhan rajalla — uuden tehostuvan hallinnon ja sekä uteliaisuutta että pelkoa herättävien luonnontieteiden keksintöjen rinnalla eli usko yliluonnolliseen sekä vanhoihin uskomuksiin.
Jyväskylän maalaiskunnassa syntynyt Väinö Ikonen (1882–1951) oli opettaja ja historian tutkija, humoristi ja kansanmies. Hänessä yhdistyivät ranskalainen verenperintö, keskisuomalaisessa räätäliperheessä opittu kova arki ja Jyväskylän Lyseon vahva suomalaisuuden henki. Hän toimi Loimaan yhteiskoulun rehtorina vuosina 1910–1921. Ikonen valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi ja toimi Turun suomalaisen työväenopiston johtajana vuosina 1921–1948. Vanhaa Suomen Turkua ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1936. Tämän laitoksen on Sammakolle toimittanut Ikosen perikunnan luvalla FM Kari Vainio.
”Historiallisen lähdeaineksen muokkaaminen suuren yleisön edellytyksiä vastaavaan muotoon on työ, joka vaatii tekijältään sekä perusteellista lähteiden tuntemusta että sujuvaa ja kevyttä tyyliä. Nämä kummatkin vaatimukset on Väinö Ikonen osannut kirjassaan sujuvasti yhdistää. Lukija saa varsin hyvän kuvan 1600-luvun Turusta.” – Väinö E. Suolahti, Historaillinen Aikakauskirja 2/1937.
