Laajan ja sisällöltään rikkaan asiakirja-aineiston kautta Pekkarinen kuvaa miten lasten perheet, naapurusto, koulu, poliisi ja sosiaalityö ovat ajan mittaan reagoineet lasten rikoksiin ja niin tehdessään tuottaneet erilaisia poikkeavan lapsen positioita. Turvattomuuden ja pahantapaisuuden välistä yhteyttä on merkityksellistetty lastensuojelussa eri tavoin eri aikoina: 1940-luvulla rikoksiin syyllistynyt lapsi leimattiin psykopaatiksi ja rikollistyypiksi, joka pyrittiin eristämään yhteiskunnan suojelemiseksi. Lapsen auttamista, tukemista ja sopeuttamista painottaneen ajanjakson jälkeen yhteiskuntaa on jälleen 2000-luvulla ryhdytty suojelemaan asettamalla vaarallisena pidetylle lapselle rajoja turvallisuuden ja riskeihin puuttumisen nimissä.

Stadilaispojat, rikokset ja lastensuojelu on tarkka ja kiinnostava kuvaus lastensuojeluprosessien historiallisesta muutoksesta Suomessa ja samalla koskettava kuvaus viiden helsinkiläispojan elämästä monitahoisessa sosiaalisessa todellisuudessa.