Suomalaisen rikoskirjallisuuden historia on runsaan sadan vuoden mittainen. Ennen historiaa on kuitenkin esihistoria. Se on ennen Voitto Ruohosen teosta ollut pitkälti tutkimatonta aluetta.

Skandinaavisen rikoskerronnan erityinen piirre ovat olleet raa'at surmat, murhapoltot ja verikostot. Myös suomalaisen rikoskirjallisuuden ytimessä on ollut alusta alkaen henkirikos. Ensimmäisiä suomalaisia kirjallisessa muodossa säilyneitä murhakertomuksia ovat latinankielinen Pyhän Henrikin legenda ja suomenkielinen Piispa Henrikin surmavirsi, joiden synty voidaan ajoittaa sydänkeskiajalle, suunnilleen seitsemänsadan vuoden taakse. Niinpä ennen historiaa suomalaisella rikoskirjallisuudella on ollut noin kuudensadan vuoden mittainen esihistoria.

Matka suullisesta rikoskerronnasta ja varhaisesta kirjallisesta rikoskerronnasta rikolliskirjallisuuden kautta varsinaiseksi rikoskirjallisuudeksi on ollut pitkä, vaiheikas ja värikäs. Voitto Ruohonen selvittää tässä teoksessa, mitä kaikkea tapahtui ennen kuin varsinainen suomalainen rikoskirjallisuus 1900-luvun alkukymmeninä syntyi. Ruohonen nostaa varhaiset ladun avaajat uudelleen päivänvaloon.

Esimerkiksi maallisiin arkkiveisuihin sisältyy lukuisa määrä runon muotoon puettuja murhatarinoita. Emil Nervanderin vuonna 1870 julkaisemia rikoskertomuksia voi puolestaan pitää suomalaisen rikoskirjallisuuden ensimmäisinä kokeiluina. Ne ovat lähes yhtä vanhoja kuin varhaisimmat eurooppalaiset salapoliisitarinat, mutta ehtivät aikojen kuluessa kadota historian hämärään.

Voitto Ruohonen päättää kirjansa esittelemällä kaksi lähes sata vuotta sitten ilmestynyttä teosta, jotka hänen näkemyksensä mukaan ovat ensimmäisiä kotimaisia rikosromaaneja.

Dosentti Voitto Ruohonen on toimittaja, tietokirjailija ja tutkija, jonka erityisalueita ovat rikoskirjallisuus ja sosiologinen kirjallisuudentutkimus. Hänen teoksensa "Rikos ei vanhene" (Gaudeamus 2022) käsitteli suomalaista tosirikoskulttuuria, true crimea, ja sen vuosisataisia juuria ja lukuisia muotoja.