Andrei Kurkovin yhä ajankohtainen Harmaat Mehiläiset (suomennos Arja Pikkupeura) teki vaikutuksen. Siinä oli Liksomin Hytti nro 6:n vähäeleisyyttä, mutta Waltarin Sinuhe egyptiläisen seikkailullisuutta.

Ukrainan sodan keskellä hautuu lähes autio, vaihtotaloudessa elävä sähkötön harmaa vyöhyke. Tykin jyskeeseen turtunut, sitkeä, sympaattiseksi osoittautuva mehiläishoitaja haluaa hoidokeilleen vakaamman elämän ja aloittaa tapahtumarikkaan pakomatkan Dombasista kohti Krimin aurinkoa.

Sergeits kohtaa uskomattomalla matkallaan erilaisia ihmisiä ja tilanteita, joista voi päätellä ihmiskunnasta yhtä sun toista.

Matkalla myös pohditaan kutkuttavasti vertauskuvin ihmisen järjettömyyttä ja luonnon ihmeellisyyttä. Vähä ilmenee pikkuhiljaa paljoksi, näennäinen yksinäisyys harhaksi.

“Luonnon viisaus, se juuri oli Sergeitsistä lumoavaa. Kaikkialla missä hän havaitsi luonnon viisautta ja ymmärsi sen, hän vertasi sen ilmentymiä ihmiselämään. Vertasi ja syljeskeli.”

Kirjan nimeenkin päässyt mehiläisten harmaantuminen kuvannee ihmisen aiheuttamaa luonnontuhoa ja maailmantilan vääristymää, mutta kirjan äkillistä loppua työstän vielä. En ollut valmis luopumaan Sergeitsin lumoavasta ja monisyisestä tarinasta.