RIETHAN MANOLAISET! noitui suitsimies ruumisreessä, kun heti saaresta lähdettäessä rupesi virkku tamma tenikoimaan. Manolaiset olivat lyöttäytyneet vainajan matkaan. Siinä seistessään tamma katsahti taakseen ja oli ikään kuin viestittävinään, että kuorma on liian raskas. Pulaan ei jouduttu, jos saattomiehistä yksikin tiesi, mitä oli tehtävä kuorman keventämiseksi, jotta matka jatkuisi.

Pelkoseniemen Kairalan historiaa ja tarinaperinnettä selvittänyt kotiseutuneuvos Kari Tallavaara toteaa, että uskomusten mukaan manolaiset olivat näkymättömiä kuolemanolentoja, kummittelevia pikkupiruja, jotka lymysivät siunaamattomissa haudoissa vainajien kiusana.

MANOLAISSAARI Kairalassa oli juuri sellainen lymypaikka. Se oli niin sanottu väliaikainen kesähautausmaa, johon haudattiin kesällä ja rospuuton aikana kuolleet odottamaan talvikelien alkamista. 1800-luvun legenda Moukku-Olli oli yksi heistä. Perimätiedon mukaan häntä ei siirretty Sodankylän kirkkomaahan, ja niinpä hän jäi kummittelemaan saareen. Vuopajan Vertille hän oli haudantakainen raatikaveri.

Saari oli pitkään unohduksissa ja villissä tilassa. Nyt siellä luonto voi hyvin vartijanaan pieni hirsikappeli.

Kari Tallavaaran aiemmat julkaisut:
Kairavuopiolaiset. 300 vuotta Kairalan kylähistoriaa. (2000)
Tarinoita Kairalasta. (2016)
Moukku. Nimeään parempi mies. Väyläkirjat (2020).